Vuoden 2007 parhaat.

On aika listata asi at ja ihmiset jotka ovat lämmittäneet mieltäni kuluneen vuoden aikana. Kertokaahan toki omiakin suosikkejanne ja mielipiteitänne, muuten tämä menee aikalailla yksinpuheluksi. Ihan kuin se olisi mua toisaalta ennenkään haitannut.

1. Levyt:
Interpol-Our Love to Admire
Interpolin hartaasti odotettu kolmas pitkäsoitto, heinäkuussa ilmestynyt Our Love to Admire (tai OLTA, nimi jolla levy yhtyeen foorumilla kulkee) on pyörinyt ahkerasti ainakin omassa soittimessani. Taitavat sävellykset ja kiehtovat lyriikat tekevät tästä paketin johon ei yksinkertaisesti voi kyllästyä. Plussaa myös siitä, että Carlos Dengler kiukustui Otto Talviolle Nytin haastattelussa. Koppavat kaikkitietävät toimittajat kaipaavat toisinaan ojennusta.

"I face the storms at the time from the lighthouse."

Shout out louds-Our Ill Wills

Ruotsin lahja indielle. Our Ill Wills on yksinkertaisesti hurmaava levy josta mulle tulee aina hirveän hyvä mieli. Harmi kun bändi ei ole maailmankiertämiseltään ehtinyt Suomeen sitten vuoden 2003. Ehkä vielä joskus...

"Your love is something I cannot remember."

PMMP-Puuhevonen

Tuntuu ihan siltä kuin mun pään sisältä ois varastettu lista parhaista ja nostalgisimmista lastenlauluista ja sitten menty vetämään niistä älyttömän loistavat ja kekseliäät sovitukset. Tässä on osittain leikitty myös kansallisaarteilla, siinä täydellisesti onnistuen.

"Siihen vielä mä lisäisin että sinusta välitän."

Scandinavian Music Group-Missä olet Laila?

Ihanan kantrihenkinen levy on aikalailla täydellinen fiilistelypaketti. Terhi Kokkosen lyriikoita voi lukea kevyesti ilman musiikkiakin, niissä riittää availtavaa. SMG:n meininkejä kannattaa käydä katsastamassa myös livenä, aikamoisia settejä tyypit vetävät.

"Tänään tanssin, niin kuin tanssin joskus poikien kanssa työväentalolla."

2.Keikat:

PMMP Huvilatelttassa 31.8

PMMP:n viimeinen keikka ennen ansaittua lomaa oli unohtumaton kokemus. Loppuunmyyty Huvilateltta jammasi kuin viimeistä päivää ja kolea sää unohtui hetkessä. Lavalla nähtiin akrobaatteja, haitaristi ja viulisti sekä tietysti Miran ylisöpö vauvamasu. Unohtumaton kokemus.

Gwen Stefani Hartwall Areenalla 12.10

Kaikki paikalla olleet tietävät että Gwenillä on pikkurillissäänkin karismaa ja taitoa enemmän kuin jossain hiton pussycatdollsseissa yhteensä. Kunnon showmeiningillä vedetty keikka sai koko areenaan bailaamaan seisaallaan, mikä on suomalaisten yleismeininki huomioonotettuna aikamoinen saavutus. Oli kyllä todellakin sen viidenkympin arvoinen veto!

Scandinavian Music Group Tavastialla 28.12

Vaikka SMG:n levyt ovat aivan helmiä, toimii yhtye livenä ainakin onnistuessaan ehkä vieläkin paremmin. Tavastian keikka oli mahdottoman upea ja fiilis katossa. Ei tästä paljon paremmaksi voi mennä. "Paula (Vesala) ei pääse fiittaamaan kun sen mahassa on pieni ihminen." Go Antti Lehtinen!

.

3.Festarit:

Accelerator, Tukholma

Interpol, Bright Eyes, Modest Mouse, José Gonzales jne. Ei tullut ihan turhaan matkustettua Tukholmaan.

4.Elokuvat:

Control

Rock-valokuvaaja ja video-ohjaaja Anton Corbijnin esikoisohjaus kertoo Joy Divisionin laulaja Ian Curtisin lyhyestä elämästä. Mustavalkoinen elokuva on kaikessa karuudessaan jylhän kaunis, välillä meinasi happi loppua, niin henkeäsalpaavaa katseltavaa elokuva oli. Odotan innolla ohjaajan seuraavaa elokuvaa, mikäli sellaista on tulossakaan, tästä on paha lähteä parantelemaan.

"I am a believer in Joy Division, hallelujah!"

Atonement

Joe Wrightin ohjaama Atonement eli Sovitus perustuu Ian McEwanin kirjoittamaan romaaniin ja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Britanniaan. Lahjakkaat näyttelijät (mm. Keira Knightley ja James McAvoy), hieno käsikirjoitus ja upea soundtrack tekevät Sovituksesta yhden Oscar-suosikeistani. Kävin itseasiassa katsomassa tämän kahteen kertaan...

"The story can resume. I will return. Find you, love you, marry you and live without shame. "

Miehen työ

Kun sain vihdoin pienistä ennakkoluuloistani huolimatta katsottua Aleksi Salmenperän uusimman, olin hyvin vakuuttunut. Kerrankin kotimainen elokuva jossa on oikeasti saatu sanottua kaikki haluttu, eikä jääty puolitiehen mietiskelemään että mitä tässä nyt pitikään tehdä. Näyttelijöistä etenkin Tommi Korpela on kehunsa ansainnut.

"This is hot date Michael's dates, how can I help you?"

"Mitä v*ttuu sä puhut englantii?"

4.TV-sarja:

Greyn anatomia

Olen täysin koukussa Greyn anatomiaan. Pitänee tunnustaa että itkin kun Katherine Heigl voitti Emmyn, se puhe oli niin liikuttava! Greyn anatomia on tällä hetkellä ainoa sarja jota seuraan. Se on viihdyttävä, olematta täyttä höttöä. Kun haluan rentoutua telkkarin edessä, en kaipaa tarkkoja lääketieteellisiä faktoja, vaan kymmenen kilon kasvaimia ja kunnon parisuhdekiemuroita! On ihanaa että samaa sarjaa katsoessaan saa sekä nauraa katketakseen että itkeä silmät punaisina. T.R. Knightin näyttelemä George on muuten ehdoton suosikkihahmoni.

"Izzie, I kissed you, with tongue, and I plan to do it again and again - get used to it. End of discussion. "

5.Näyttelijät

Katherine Heigl

Voiko joku oikeasti olla pitämättä homojen oikeuksia puolustavasti mormonista joka on kaiken päälle nätti ja lahjakaskin? Palkittu, juuri naimisiinkin mennyt näyttelijätär loistaa Greyn anatomiassa ja oli hyvä myös Knocked up -komediassa. Nousujohteinen ura takaa sen, ettei 29-vuotiaasta Katherinesta ihan helpolla eroon päästäkään.

James McAvoy

James McAvoy on 28-vuotias Glasgow'n poika, joka on viime vuosina saanut töitä myös Hollywoodista sellaisista elokuvista kuin The Last King of Scotland, Atonement ja Becoming Jane. Jotkut saattavat muistaa hänet myös keväällä telkkarista tulleesta BBC:n Shakespeare Retold TV-elokuvasarjasta, jossa mies näytteli Macbethiä. Myös McAvoy meni muuten hiljattain naimisiin Anne Marie Duffin kanssa. Kyseessä on muuten työpaikkaromanssi; pariskunta tapasi Shameless-sarjan kuvauksissa.

6.Kirja

J.K. Rowling-Harry Potter and the Deathly Hallows

Kunnon nörttinä luin tämän englanniksi heti ilmestymisen jälkeen. En ole kolmea viimeisintä lukenutkaan suomeksi ollenkaan, sillä vaikka Kapari on työssään varsin taitava, on alkuperäiskieli ainakin omasta mielestäni aina parempi vaihtoehto. Kirja oli kyllä odotuksen arvoinen (vaikka se viimeinen kappale olikin auttamattoman korni).

7.Lehti:

Ruotsin Glamour

Ruotsin Glamourissa on ehdottomasti parhaat muotijutut ja kielitaitokin karttuu lehteä selaillessa. On ihan parasta että lehti löytyy ihan tavallisista ruokakaupoistakin eikä ole edes kallis.

Trendi

Nykyään tuntuu olevan jotenkin siistiä dissata Trendiä, mutta en kyllä itse kuulu tähän joukkioon. Lehti tulee kahlattua kannesta kanteen kuukausi toisensa jälkeen, eikä minua oikeastaan kiinnosta yhtään se, että Ellekin tupataan Suomen markkinoille: Trendi riittää mulle vallan mainiosti.

.

8.Tyyli-ikoni:

Charlotte Gainsbourg

Kiroan taas vaihteeksi sitä miten ranskattaret osaavat pukeutua. Näyttelijä-laulaja Charlotte Gainsbourg on kuitenkin niin ihana, etten osaa olla edes kateellinen. Gainsbourgin tyyli on ihanan konstailematonta ja tyylitaju ylttää myös musiikkiin ja roolivalintoihin. Tämän naisen CV ei ole nähnyt hakuammuntoja enää vuosiin, esimerkkeinä mainittakoon Air-yhtyeen kanssa työstetty albumi ja Gael García Bernalin tähdittämä kiehtova Science of Sleep. Jostain syystä jotkut ihmiset näyttävät hyvältä missä tahansa ja Charlotte on ehdottomasti yksi heistä. En tiedä onko kyse hoikasta varresta vai sisäisestä kauneudesta, mutta ensi vuoden projektini olkoon selvittää asia perin pohjin.

Hyvää uutta vuotta kaikille! Valakaa tinaa, nauttikaa hyvästä seurasta ja varokaahan niitä raketteja! Palaillaan asiaan ensi vuoden puolella.

23 seconds, in you I see a chance

Blonde Redhead on vuonna 1993 New Yorkissa
perustettu indie-yhtye, jonka jäseniin kuuluvat
Japanista kotoisin oleva Kazu Makino ja italialaissyntyiset kaksoset Amedeo ja Simone Pace. Etenkään täällä kaukana pohjoisessa yhtye ei ole noussut kuuluisuuteen, mutta underground-piireissä se on onnistunut kasvattamaan vankan fanijoukon. Valtavirtaan Blonde Redhead tulee tuskin koskaan nousemaan, sillä ihmisten tusinapopin kyllästämät aivot eivät välttämättä ihan helposti sulata yhtyeen maalailevaa tunnelmointirockia. Kriitikoihin yhtye iskee tosin myös täällä Suomessa: viimeisin pitkäsoitti '23' sai Helsingin sanomien Nyt-liitteeltä neljä tähteä.

Blonde Redhead kiersi syksyllä Eurooppaa Interpolia lämmittelemässä ja vaikka yhtyeet eivät tee varsinaisesti samanlaista musiikkia, löytyy niiltä varmasti paljon yhteisiä faneja. Itsekin tutustuin Blonde Redheadiin juuri Interpolin keikalla.

Tapanani on havainnoida ihmisten pukeutumista, joten pitänee mainita että Kazu Makinon tyyli vakuutti todella. Välikommenttina sanottakoon myös että en siis oikeasti käy keikoilla mekkoja pällistelemässä, vaan musiikkia kuuntelemassa, mutta minkäs sille voi jos joku ihminen sattuu olemaan ilmeisen tyylikäs. Kun tyylikkyyteen yhdistyy myös lahjakkuus, on paketti ainakin minun silmissäni aikalailla täydellinen. Ja joo, oli niillä Pacen veljeksilläkin aika hienot puvut päällään. Mutta kannattaa siis katsastaa kyseinen bändi, kuulostaisivat nimittäin hyvältä vaikka jätesäkeissä remputtaisivat.

Kate Barry

Kate Barry on vuonna -67 syntynyt valokuvaaja joka on saanut taipumuksen taiteellisuuten
jo äidinmaidosta: Barryn äiti on näyttelijä/laulaja Jane Birkin ja isä säveltäjä John Barry. Lähisukuun kuuluu myös mielettömän lahjakas näyttelijätär Charlotte Gainsbourg, joka on Barryn puolisisko. Taipumuksella ei kuitenkaan mennä pitkälle, joten eipä anneta vaikuttavan suvun viedä kunniaa naiselta joka on yksi ehdottomista suosikkivalokuvaajistani.

Barry on ollut uransa aikana mukana monenlaisissa projekteissa. Mainoskuvia hän on ottanut mm. Shiseidolle, Diorille, Kérastaselle ja Comptoir des cotonniersille. Muotikuvauksia Barry on tehnyt Cosmopolitanille, Daily Telegraphille ja Ranskan Ellelle. Henkilökuvia hän on ottanut äitinsä ja siskonsa lisäksi mm. seuraavista: Catherine Deneuve, Audrey Tautou, Diane Kruger, Virginie Ledoyen, Laetitia Casta ja Sofia Coppola.

Barryn kuvat ovat mielestäni aivan ihania. Hän ottaa paljon mustavalkokuvia, mutta etenkin Barryn värikuvien harmoniset värimaailmat hivelevät silmiä. Lisäksi kuvattavat näyttävät aina jotenkin niin rentoutuneilta. Ehkä siksi Barryn valokuvat tuntuvat aina kuvastavan myös itse kuvattavan persoonaa. He eivät toimi vain kohteina, ikäänkuin taiteilijan välineinä siinä missä kamerakin, vaan tuovat jokainen kuvaan jotain itsestään.

Harmoniasta ja esteettisyydestä huolimatta kuvat eivät ole tylsiä, liian kiiltokuvamaisia, vaan niissä on juuri sopivasti särmää. Vaikka rajaus, valot ja värit on tietysti mietitty tarkasti etukäteen, eivät kuvat näytä jäykiltä ja lavastetuilta. Ehkä juuri kuvattavien rentous edesauttaa tätäkin asiaa. Niin tai näin, tässä on kuitenkin ihminen joka todella osaa hommansa.

Naapurirakkautta.

En kuulu niihin suomalaisiin jotka aina tilaisuuden tullen nälvivät ruotsalaisia. Hurri-vitsit saavat minut näkemään punaista ja enkä voi sietää ihmisiä jotka kuvittelevat että ruotsalaisten vihaaminen on ihan oikeutettua (ja niitähän täältä löytyy). Miten esimerkiksi seuraavat lausahdukset eroavat toisistaan:

"Hurrit on tyhmiä."
"Neekerit on tyhmiä."

Kumpaakaan ei fiksu ihminen sanoisi, mutta ensimmäisen sanominen ei jostain syystä ole väistämätön sosiaalinen itsemurha. On kuitenkin kiistämätön tosiasia, että kumman tahansa sanominen on idioottimaista ja, kyllä vain, rasistista.

Asia ei ärsytä minua kuitenkaan ainoastaan siksi, että muutenkin vastustan rasismia. Ruotsi-vihaajat saavat minut kimpaantumaan, koska itse rakastan länsinaapuriamme koko sydämestäni! Kun muut ennen risteilyä pohdiskelevat minkä biletopin aikovat vetää niskaansa laivan diskossa, minä panikoin seuraavan päivän Tukholma-asuani. Mitähän sitä taas laittaisi päälleen jotta näyttäisi edes puoliksi yhtä hyvältä kuin ne ihanat ruotsalaiset. Ja laivallahan ei ekana iltana voi riekkua liian myöhään, silmäpussit eivät kaunista ketään. Helsinkiin tultaessa biletetään sitten senkin edestä, kotona kun saa toisinaan näyttää niin hirveältä kuin lystää.

Voisin jauhaa Ruotsin ihanuudesta vaikka kuinka. Yritän vähän rajoittaa, ettei ihan romaanin kirjoittamiseksi mene. Omiin suosikkeihini kuuluvat mm. seuraavat asiat.

1.Katumuoti

Stockholm Street Style on (The Sartorialistin lisäksi tietysti) ehdottomasti yksi parhaista katumuotisivustoista. Siinä missä suomalaisten perustyyliin kuuluvat huonosti istuvat Onlyn farkut, on ruotsalaisissa yleisesti ottaen enemmän tyyliä. Vierastan toisaalta myös orjallista muodin seuraamista, mutta persoonallisuuden heijastaminen vaatteiden välityksellä ja trendien muokkaaminen omaan tyyliin sopivaksi älyttömyyksiin menemättä on asia jota näkee ruotsalaisten keskuudessa usein.

Inspiraatiota, inspiraatiota, sanon minä.

Tähän väliin pitää todeta, että ruotsalaiset muotiblogit eivät ole jostain syystä oikein iskeneet minuun. Ehkä olen vain nähnyt niitä vähän heikompitasoisia yksilöitä. Osaako kukaan suositella mitään erityisen hyvää?

2.MusiikkiOlen todennut kuuntelevani todella paljon ruotsalaista, toisinaan myös ruotsinkielistä musiikkia. Tällä hetkellä olen aivan ihastunut tukholmalaisen Lykke Lin musiikkiin. Muita ihania ovat mm. Shout Out Louds, Mando Diao, The Ark ja Veronica Maggio. Minkä sille mahtaa, jos toiset osaa paremmin.

Nimim. Euroviisujen aikana meinasi tulla lättyyn useampaankin otteeseen

3. Astrid Lindgren

Kävin kesällä Kulturhusetissa katsomassa Lindgrenin elämää käsittelevän valokuvanäyttelyn. Olen aina rakastanut hänen kirjojaan, mutta näyttelyn vuoksi opin arvostamaan Lindgreniä myös ihmisenä. Mieletön elämä, upea luonne ja lyömätön huumorintaju. "Kuolen mielelläni, mutta en juuri nyt. Minun täytyy ensin siivota talo."

Muina ihanuuksina mainittakoon Nilson & Rizzo, kohteliaat autoilijat, yleisurheilijat, riikinruotsi, polkkapossut ja kuningasperhe. Heja Sverige!

Everybody but me.

Sain jostain kummasta päähäni että haluaisin sähkönsiniset, tolppakorkoiset nilkkurit. Arvatkaa vaan löytyykö sellaisia mistään?

Tein uuden ulkoasun (sopii hyvin yhteen noiden H&M-vuodatusteni kanssa...) Kuvassa on siis Katherine Heigl Alluren muutaman kuukauden takaisessa numerossa. Tykkään tosta photoshootista, se on vedetty ihanan överiksi.

Ainiin, voisin tässä samalla ottaa vastaan saamani haasteen.

1. Miten valitsit blogisi nimen ja nimimerkkisi?
Nimi Inside & out on tempaistu Feistin uusimmalta (nerokkaalta) The Pretender levyltä, jolta tuon niminen kappale löytyy. Se vain tuntui heti sopivalta. En halunnut nimeä joka viittaisi mihinkään tiettyyn asiaan kuten muotiin, elokuviin, musiikkiin tms. sillä aion kirjoitella vähän mistä sattuu enkä siksi halunnut määritellä blogia liian tarkasti. Sitäpaitsi tuo biisi on ihana.

"I ain't no vision, I'm the girl who loves you inside and out."

Nimimerkkini syntyi kirjaimia järjestelemällä, hyvin omaperäistä. Muistin vasta myöhemmin että Sia on myös erään australialaisen laulajan nimi. Lahjakas nainen, joten ei ehkä haittaa että ollaan kaimoja.

2. Miksi aloitit bloggaamisen?
Mulla oli tylsää ja halusin jauhaa :D Tämä toimii itselleni ehkä tavallaan myös leikekirjana. Tyyliä on kuitenkin huomattavasti helpompi työstää visuaalisena kuin vain päänsä sisällä.

3. Mikä on ollut parasta, mitä tähän mennessä olet kokenut bloggaamisen kautta? Entä ikävintä?
Kommentit ja se kun huomasin että mulla on tilaajia. Olin oikeasti syvästi liikuttunut! En ota tätä hommaa kuitenkaan niin vakavasti että mikään voisi tuntua niin kauhean ikävältä.

4. Mitä uskot blogillesi tapahtuvan vuonna 2008?
Kirjoittelen sen verran kuin kerkiän ja inspiraation mukaan.

"This is not about ego, it's about work, and that's refreshing in this town."

"I came to L.A. to work and become a better actress, not to be a star."


Rakastan lahjakkaita ja itsevarmoja naisia jotka tuntevat arvonsa vaikuttamatta tippaakaan leuhkoilta. Näyttelijätär Lauren Ambrose (syntynyt 20.2.1979 New Havenissa) täyttää ainakin omat kriteerini. Kuten varmasti monet muutkin, sain tietää naisen olemassaolosta HBO:n nerokkaan Mullan alla -sarjan myötä. Lauren esitti Claire Fisheriä, perheen teini-ikäistä iltatähteä joka oli aika ajoin pahasti tuuliajolla oman elämänsä suhteen. Jo pelkästään upea käsikirjoitus ja lahjakkaat näyttelijät tekivät sarjasta kaikkien aikojen suosikkini, mutta etenkin Laurenin tulkinta Clairesta koskettaa minua edelleen syvästi. Jotenkin osaan vain samaistua tuohon itseään etsivään, nuoreen ja vihaiseen naiseen. Uskaltaisinpa väittää että harva näyttelijätär olisi kyennyt tekemään Clairesta yhtä rakastettavan, kaikesta siitä kiukkuamisesta huolimatta.


Oikeassa elämässä Lauren on ollut naimisissa valokuvaaja Sam Handelin kanssa vuodesta 2001. Parin esikoinen, Orson Halcyoniksi nimetty poika, tämän vuoden tammikuussa. Lauren pitää yksityiselämänsä tiukasti erillään julkisesta ammatistaan ja niinhän sen pitää mennäkin: oikeasti lahjakkaat ihmiset voivat antaa työn puhua puolestaan.


Itsetunto kaunistaa ketä hyvänsä ja Lauren Ambrosella onkin mielestäni kyky kantaa itsensä ja näyttää hyvältä asussa kuin asussa. Hän osaa myös valita itselleen täydellisesti sopivia värejä. Etenkin kirkkaissa väreissä ja luonnollisessa meikissä Lauren on aivan uskomattoman kaunis. Pieni kateuspuuska iskee myös aina kun näen Laurenin ihon. Saisin vetää naamariini muutamat kasvonaamiot saavuttaakseni edes puolet tuosta heleydestä.

Seuraavaksi Laurenin työtä saa ihailla ainakin sellaisissa elokuvissa kuin Diggers, Tonight at Noon ja A Dog Year. Katsotaanpa rantautuvatko kyseiset leffat tänne pohjoiseen milloinkaan...

Hauskana nippelitietona mainittakoon että Laurenilla on klassisen laulajan koulutus, eli myös operetit taipuvat. Yksi parhaista Mullan alla -hetkistäni oli ehdottomasti on kohtaus, jossa Claire angstaa laulaen sukkahousujen epämukavuudesta. Youtubesta kannattaa muuten kyseisen kohtauksen lisäksi (löytyy ainakin hakusanoilla "six feet under claire sings") katsoa Laurenin haastatteluja, jokunen pitäisi löytyä. Ainakin omasta mielestäni hän vaikuttaa todella sympaattiselta! Tykkään niin paljon enemmän näistä jalat maassa -tyyppisistä julkkiksista kuin kaiken maailman jalkoväliään viuhauttelevista lahjattomista bimboista. Myötähäpeää ja sääliä kun tarvitaan työlleen omistautuvien ja taitavien ihmisten kohdalla huomattavasti vähemmän.

"Panisin", sanoi 12-vuotias poika Forumin kulmalla.

Olen saanut ilokseni huomata, että Helsingin katukuvaan ovat jälleen ilmestyneet erään halpisketjun ilmeisesti perinteeksi muodostuneet alusvaatemainokset, jotka vuosi toisensa jälkeen saavat minut raivon partaille.

En ole mikään yleinen moraalinvartija, mutta tuollaiset kuvat eivät yksinkertaisesti kuulu kaikkien pällisteltäviksi, ei etenkään kun mallin ilmeet kutsuvat tekemään vähän muunlaisia juttuja kuin vaikka päiväunia ottamaan. Mua huolestuttaa se, millaisen naiskuvan nuo mainokset antavat esim. ala-asteikäisille tytöille, tai jo valmiiksi itsestään epävarmoihin teini-ikäisiin, puhumattakaan samanikäisistä pojista. Nainen on objekti, jota kaikki voivat kommentoida, jonka ainoa tehtävä on olla pantavan näköinen. Korkea moraali tuntuu olevan päivän sana.

Voisiko joku sitäpaitsi selittää, että kehen noiden mainosten on tarkoitus vedota? Naisiin, jotta he voisivat näyttää hyvältä miehiään varten? Miehiin, jotka pähkäilevät joululahjaongelmien kanssa? Harmi vain, että se perus päärynänmallinen Taina tuskin tulee näyttämään ihan samalta kuin ammattimalli photoshopatuissa kuvissa. Fakta on se, että meitä tavallisia naisia verrataan ihmisiin, joiden ammatti on näyttää hyvältä ja joista on tietokoneella suihkittu pois kaikki epätoivottu, kaikki inhimillinen.

Mutta mikä sanoisikaan paremmin "rakastan ja arvostan sinua", kuin pehmeä paketti, joka sisältää 5-vuotiaan kiinalaisen pikkutytön vääntämän kahdenkympin alusasusetin, joka saa sinut näyttämään katutytöltä ja joka todennäköisesti on vielä väärää kokoa.

That 70's Show

Looks like the end of days/ but it takes so much more/ for anyone to say/ we need another way/ but if we wanted one/ we'd do it just the same
The Like-June Gloom

The Like on vuonna 2001 Los Angelesissa perustettu kolmen nippanappa parikymppisen naisen, Charlotte Froomin, Tennessee Thomasin ja Z Bergin (kuvassa vasemmalta oikealle) yhtye. Indie-henkistä poprockia soittavat tytöt ovat päässeet kiertueelle sellaisten bändien kuin Kings of Leon, Maroon 5 jaPhantom Planet kanssa. Itse tutustuin yhtyeen musiikkiin muutama vuosi takaperin MTV2:lla soineen June Gloom -kappaleen kautta ja innostuin heti. The Liken musiikki on ihanan letkeää ja etenkin juuri tuon edellämainitsemani biisin haikea tunnelma on ihan lyömätön.

Musiikki ei ole kuitenkaan ainoa asia jonka tytöt taitavat, sillä tyyliseikat ovat heillä myöskin hanskassa paremmin kuin hyvin. Katsokaapa noita vaatteita! Esimerkiksi Are You Thinking What I'm Thinking -nimisen debyyttilevyn kansissa neidot esiintyvät hurmaavan herkissä vaatteissa. Värimaailmat ovat niin vaaleita ja harmonisia, etteivät pitsit ja harsokankaatkaan näytä yhtään prinsessaunelmilta. Olen ihan myyty. Tässä on vastapainoa Kaliforniassa jylläävälle "käytetään hei kaikki samaa stylistiä ja näytetään toistemme klooneilta"-buumilta. Kuka oikeasti tunnistaisi Nicole Richien ja Lindsay Lohanin toisistaan jos niillä ei olisi erivärisiä hiuksia? Esikoislevynsä ilmestymisen aikoihin britti-Ellessä oli juttu yhtyeestä ja Z Berg kertoi tuolloin tyttöjen tyylin salaisuudeksi Ebayn. Hän ei ole kuulemma koskaan maksanut mistään vaatekappaleesta yli 200 dollaria. Se on aikamoinen saavutus jos sattuu pukeutumaan mm. Missonin vaatteisiin.

Annan nyt kuvien puhua puolestaan. The Liken musaa kannattaa käydä kuuntelemassa vaikkapa yhtyeen nettisivuilta (linkki alhaalla). Musavideoissakin voi ihastella levyn kansilehtisestä tuttua 70-lukua henkivää tunnelmointia. Viralliset nettisivut ovat muuten varmaan tyylikkäimmät ja samalla söpöimmät joilla olen koskaan ollut. Sama pätee fanikamaan, T-paidat ja pinssit on ylisiistejä!

KUVAT:http://www.ilikethelike.com/house/, http://www.starpulse.com/Music/Like,_The/gallery/THELIKEUMVD003/

Wear the trousers.

Vaikka olenkin mekkojen ja hameiden suuri ystävä, olen viime aikoina saanut inspiraatiota pukeutumiseeni lähinnä miesten vaatetuksesta. Tietäisin niin tasan miten pukeutuisin, jos olisin mies! Kiroan tätä aina aamuisin kun en kerta kaikkiaan (muka) löydä pursuilevista kaapeistani mitään järkevää päällepantavaa. Miettikää, kun voisi aina vain vetää päälleen täydellisesti istuvan puvun! Se saa kenet tahansa näyttämään ihan uskomattoman paljon paremmalta! Eikä hyvin istuva, tumma puku voi koskaan mennä muodista! Joku voisi sanoa sitä tylsäksi, mutta etenkin sellanen vähän rokisti puettu puku on vaan niin kuuma! Tämä ei siis tosiaan tarkoita sitä että kuolaisin Manskulla bisnesmiesten perään. Ne ON tylsiä. Ja joo, en aio mennä ostamaan itselleni pukua, se näyttäisi vaan typerältä. Inspiraation hakeminen ja kopioiminen ovat aika eri asia...

Pukeutumisen saralla suuri suosikkini on ehdottomasti ollut maailman ihanin katumuotiblog The Sartorialist. Saan sieltä aina hyviä ideoita ja Scott Schumanilla on myös sana hallussa. Tämä kuvaa tuntojani myös tämän miestenvaatejutun ja ylipäätään muiden pukeutumisesta inspiroitumisen suhteen täydellisesti:


"I have often written about "abstract Inspiration" or the fact that I rarely shoot a look in which I like the entire look but only certain elements of the look. I think if you look at this blog and only say "yes" or "no" to the looks then you are really missing out."




En halua näyttää äijältä, muttei neiteilykään todellakaan ole juttuni. Tykkään yhdistellä maskuliinisia vaatteita ja asusteita esim. simppeleihin hameisiin ja naiselliseen kampaukseen ja meikkiin.

Parasta inspiraatiota itselleni viime aikoina ovat ehdottomasti olleet mm. Interpolin (ylempi kuva) ja Joy Divisionin jäsenet. Post-punk uppoaa pelkästään musiikkinakin mulle paremmin kuin mikään muu, mutta ei noi mittatilauspuvut ja trenssitakit ollenkaan pahalta näytä. Joy Divisionin keulakuvasta, Ian Curtisista, kertova Control (alempi kuva) on muuten tässä hiljan tullut elokuvateattereihin. En nyt tahdo hehkuttaa turhaan, mutta se on vaikuttavin ja upein elokuva jonka olen ikinä nähnyt. Suosittelen, olen viimeiset kolme päivää ollut ihan täpinöissä sen takia.

Lähden tästä sitomaan kravattiani (osaan tehdä kunnon solmun, kiitos vaihtisvuosi!) ja kuolaamaan muutamaa ylisiistiä trenssitakkia. Hihhei androgyynisyys!

LÄHTEET: http://www.pmvhphoto.com/, http://momentum.control.substance001.com/, http://thesartorialist.blogspot.com/, http://www.nilson.com/, http://www.topshop.co.uk/ , http://www.mulberry.com/

This isn't Paris. This is hell.

"There's a moment in life where you can't recover any more from another break-up. And even if this person bugs you sixty percent of the time, well, you still can’t live without him. And even if he wakes you up every day by sneezing right in your face... you love his sneezes more than anyone else's kisses. "

Olin muutama viikko sitten katsomassa ranskalaisen Julie Delpyn käsikirjoittaman, ohjaaman ja tähdittämän 2 päivää Pariisissa -nimisen elokuvan, joka oli aivan mahtava! Käsikirjoitus oli pullollaan rikasta dialogia ja jutut olivat kaikessa älyttömyydessään uskottavia. Parisuhderiidat ovat aika harvoin mitenkään erityisen rakentavia, mutta ah-niin viihdyttäviä! (niin siis jos ei itse ole siinä väännössä osallisena...) Delpyn huumori on jotenkin niin ihanan aitoa ja konstailematonta. Eikä pieni sarkasmikaan haavoita ketään, päinvastoin. Itsehän poistuin elokuvateatterista meikit poskilla kaikesta siitä nauramisesta. Tämä on pakko hankkia sitten DVD:llä!


Myös puvustus toimi elokuvassa loistavasti. Delpyn roolihahmosta Marionista ei yritettykään tehdä mitään perus Hollywood-heitukkaa, vaan pallean paljastavien pikkutoppien sijaan nainen näytti ihanan tavalliselta, mutta silti niin tyylikkäältä. Noi nörttilasit on sitäpaitsi ihan ylimakeet! En ehkä niitä itse pitäisi, mutta Delpyn karismalla mikä vaan näyttäisi hyvältä! Olen muuten ihan rakastunut tuohon ylemmän kuvan mekkoon! Koko asukokonaisuus hiuksia ja meikkiä myöten on kivan persoonallinen. Kyllä ne ranskattaret vain osaa.

Paint it black?

Miksi ihmiset rakastavat mustaa niin paljon? Okei, on totta että hyvälaatuinen, musta vaate aina tyylikäs ja varma valinta. Itse kun en auringossa, saati sitten solariumissa, paljoa viihdy, olen kesänkin jäljiltä kalpea kuin kalkkilaivan kapteeni. Meikkivoiteeni sävyn nimi on "Milk", antakoon se jotain osviittaa.

Viime syksynä Trendissä taidettiin mainita, että jos kalpeahipiäinen innostuu synkistelemään, on fiksumpaa käyttää esim. tummansinistä tai -vihreää, kuin mustaa. Allekirjoitan väittämän sataprosenttisesti. Musta on armoton etenkin valkoista naamaa vasten ja totta puhuen myös turhan tylsä ja turvallinen valinta. LBD on muuttumassa klassikosta kliseeksi.

Lauren Ambrose ei todellakaan läträä itseruskettavien kanssa, vaan luottaa posliinin voimaan. En sanoisi, etteikö Lauren olisi ihan nätti perusmustassakin, vaikka saankin siitä lieviä gootti-viboja, mutta tuo pehmeämpi ja naisellisempi violetti mekko tuntuu vain kaunistavan naista.

Musta mekko on myös Nicole Kidmanin tapauksessa jotenkin raskas ja saa hennon kantajansa kasvotkin näyttämään värittömiltä. Riikinkukkomekon väri on mielestäni aivan mieletön. Se tuo Nicolen silmiin hehkua, eikä ihon ja mekon välinen kontrasti ole läheskään yhtä jyrkkä, vaan paljon hienovaraisempi.

Kuvitelkaapa tuo Keira Knightleyn oikeanpuoleinen mekko mustana. Olisihan se edelleen kaunis, mutta paljon tylsempi. Värit tuovat näyttävyyttä, musta on... musta.

Ei mulla tosiaan ole mitään mustaa vastaan. Halusin vain ehkä sanoa sen, että musta on kuitenkin vain harvoille se kaikista paras vaihtoehto. Itse olen ainakin lopettanut täydellisen pikkumustan metsästyksen jo aikoja sitten. Olisi hyvä muistaa, että väriä saa elämään muillakin tavoin kuin vetämällä neonoranssit legginssit jalkaansa, onneksi.

Platinum Blonde Life

Tykkään jauhaa muodista, tyylistä, elokuvista, musiikista, lehdistä ja kirjoista ynnä muusta populaarikulttuuriin ja ylipäätään elämään liittyvistä asioista. Muiden blogeja aikani turvallisen välimatkan päästä lueskeltuani päätin laittaa oman pystyyn. Katsotaan mitä tästäkin nyt tulee, vai tuleeko mitään.