Tänään oli hyvä päivä koska...
-kävin kampaajalla. Leikkaus, tehohoito ja päänahkahieronta on lyömätön setti. 
-lounastin ihanaa nepalilaista ruokaa Satkarissa. Suosittelen kaikille, noiden mahtimättöjen jälkeen olen aina poistunut iloisin mielin ja hameen ylin nappi avattuna.
-kuuntelin Feistin Let it die -albumia joka on täynnä toinen toistaan loistavampia biisejä, etenkin tuo otsikossakin lainattu Mushaboom on itse ihanuus.
-tein uudella tehosekoittimellani mahtista marjasmoothieta. Marjasekoitus, jogurtti, Elovena-hiutaleita ja vähän hunajaa -vroom- ja lasiin.
-Nelosella alkoi Greyn anatomian uusin tuotantokausi. Vaikka suuri osa jaksoista on katsastettu etukäteen, jaksaa sarja innostaa tätä tyttöä aina vain.
-Blogilista kertoi kahdesta uudesta tilaajasta, kiitos teille <3 Vaatimattomissa luvuissahan tässä mennään, mutta lämmittää oikeasti mieltä että omaksi ilokseni suoltamani tekstii kiinnostaa muitakin.
Mutta miksi, oi miksi...
-G-pisteen juontajat ovat aina pukeutuneet mitä järkyttävämpiin kolttuihin? Mikä se lopun Rakas G-piste -osio on olevinaan? Miksei Suomessa osata tehdä keskusteluohjelmia?
-piti sataa vettä?
-HKL kelpuuttaa kuskeiksi ilkeitä sadistisetiä, joiden suurin ilo on jättää ihmiset seisomaan vetisille bussipysäkeille?
-ihmiset eivät ylipäätään voisi noudattaa Rumpalin aka Strumpen sanoja: "Om du inte kan säga något vänligt, så säg hellre ingenting alls." Tämä siis pätee niin tosielämään kuin blogosfääriinkin. Ei maksa mitään olla kohtelias ja jos ei siihen kykene niin suunsa voi aina pitää supussakin.
Onneksi en voi kiukutella kun Feist raikaa. So long sisters. "But in the meantime we've got it hard/ Second floor living without a yard / It may be years until the day/ My dreams will match up with my pay"
Planting lilacs and buttercups
Dear, sweet Penelope
Vaikka liputankin aina laatudraaman puolesta, asuu sisälläni romanttinen nössö joka rakastaa hyvän mielen elokuvia. Siksipä odotankin Penelopen näkemistä kuin kuuta nousevaa. Kärsäkäs Christina Ricci, aina yhtä ihana skotti James McAvoy ja Reese Witherspoon näpäkässä sivuroolissa nykyaikaisessa faabelissa kuulostaa ainakin minusta aika söpöltä. Milloinkohan tämä ihanuus rantautuu Suomeen? Alunperin leffa on nähty Toronton filmifestareilla jo vuoden -06 lopulla. Pysytään kuulolla.
Oscarpöhnä
Olen edelleen hieman pihalla valvojaisteni jäljiltä. Yön parhaimmistoa oli se kun pillahdin itkuun sekä Marion Cotillardin että Diablo Codyn kiitospuheiden aikana. Parhaan elokuvan palkinnon olisin ehkä antanut uskomattoman upealle There will be bloodille, vaikka onhan Menetetty maakin ihan kelpo pätkä. There will be blood, Sovitus ja Juno menevät kyllä omalla listallani sen edelle, Michael Claytonia en ollut sitten nähnytkään. Tästä syystä en ota osaa keskusteluun siitä ansaitsiko Tilda Swinton pystinsä, Cate Blanchetin näytteleminen oli nimittäin I'm not there:ssä sanoinkuvailemattoman loistavaa.
Mekkokeskusteluihin sanon vain että illan suosikkini olivat, erittäin puolueellisesta näkökulmasta Diablo Cody ja Ellen Page. Ensin mainittu ei ole lähelläkään omaa tyyliäni, mutta on ihailtavaa että mimmit uskalsivat juhlia omille tyyleilleen uskollisina.
Ps. Mitä hittoa Heidi Klum teki gaalassa?
Pps. Daniel Day-Lewis, Javier Bardem, Katherine Heigl ja James McAvoy oli ihania. Rakastan symppiksiä ihmisiä, jos joku ei ole sitä vielä sattunut huomaamaan.
Symppis-Suvi
Miten sympaattinen voi menestyvä malli olla? Mallikoulua en ole katsonut ikinä enkä sitä viimesunnuntaista ohjelmaakaan ehtinyt kuin vilkaista, mutta Suvi vaikuttaa olevan ihanan jalat maassa -tyyppinen perusmimmi -siis perusmimmi jolla sattuu olemaan huippumallin naama ja kroppa. Kun ura on tarpeeksi vakuuttava, ei mallinkaan tarvitse juosta avautumassa iltapäivälehdille tai hankkia kuuluisaa poikaystävää. On vaan jotenkin niin kiva että sitä perusmediapeppua fiksumpikin ihmistyyppi menestyy.
Viimeisin...
Olenpa ollut laiskana viime päivinä. En ole ollut koneella nimeksikään, mitä nyt käynyt muutamat laskut maksamassa. Aika on kulunut salakavalasti koirien kanssa puuhatessa, leffoja katsoessa ja kirjoja lukiessa. Eihän hiihtolomalla kuulukaan istua nenä kiinni näytössä. Verkkarit jalassa ilman meikkiä en ole jostain kumman syystä tuntenut olevani ihan parhaassa mahdollisessa terässä. Luvassa nyt kuitenkin ah-niin-luova viimeisimmät-lista.
...elokuva Coenin veljesten Menetetty maa (No Country For Old Men) Oscar-ehdokkaista pyrin parhaani mukaan katsastamaan suurimman osan ennen sunnuntain gaalaa. Olenko muuten ainoa joka suunnittelee sinnittelevänsä hereillä koko yön? Menetetty maa on kyllä ehdottomasti 8 ehdokkuuttaan ansainnut, etenkin miessivuosasta ehdolla oleva Javier Bardem on pelottavan uskottava. Toinen suosikkini oli Kelly Macdonald, josta on etenkin Trainspottingin ja Intermissionin jälkeen tullut yksi ehdottomista lempiskoteistani.
...kirja Claire Castillonin Pieni sydän jaksaa rakastaa -novellikokoelma (Gummerus, 2008) on tällä hetkellä vielä työn alla, mutta en vain voi olla hehkuttamatta sitä. Castillonin edellinen novellikokoelma, Äidin pikku pyöveli (Gummerus, 2007) iski kuin leka, joten kirjailijan uutukainenkin piti sitten kantaa kotiin kirjahyllyä koristamaan. Castillonin luomat hahmot ovat upeita ja jos olet mustan huumorin ja traagisten kohtaloiden ystävä, suosittelen molempia teoksia lämpimästi. Julkisella paikalla näitä on ollut vähän hankala lukea, sillä itse en ainakaan pysty välttymään naurunpyrskähdyksiltä... Uusimassa Oliviassa on muuten ranskattaren pienimuotoinen haastattelu.
...väri-innostus Keltainen on väri josta en sitten ala-asteen ole pahemmin riemastunut. Liekö kevätvimmani syytä, himoan nyt kuitenkin keltaisia vaatekappaleita! Omaa pukeutumistani ajatellen keltainen toimii ennenkaikkea mausteena, enkä todellakaan lähtisi rakentamaan koko asua sen varaan. Oikeassa suhteessa keltainen on mitä mainioin piristysruiske, liiaallisuuksiin mentäessä se aiheuttaa ainakin itselleni vain migreenin. Kuva Face Hunterilta.
...vaate
kappaleenmetsästysoperaatio Siinäpä on teille sanahirviötä kerrakseen. Hinkuan tällä hetkellä kovasti harmaata nahkatakkia, kiitos luottokamuni The Sartorialistin kuvausreissuja. Miettikää nyt, mustaa, valkoista, beigeä, harmaa nahkatakki, häivähdys keltaista... Miten täydellistä. Uffin tungokseen vaan kaivelemaan, huomenna kaikki taitaa lähteä eurolla.
...tyylilyyli Peaches Geldof ei varsinaisesti lukeudu suuriin suosikkeihini, mutta Vivienne Westwoodin näytökseen hän oli pukeutunut valloittavan tyttömäisesti. Mummo-laukulle en lämmennyt ollenkaan, mutta pitsikaulukset ovat aivan ihanat! On sitäpaitsi virkistävää vaihtelua nähä että ihminen, jolla olisi varmasti varaa ostaa mitä merkkejä tahansa, käyttää ahkerasti second handia. Kaikkea ei aina tarvitse kantaa kotiin Vuittonin paperikassissa.
...artisti Olen ihastunut Adelen Chasing Pavements -biisiin ja sen musiikkivideoon. Upeaäänisen tytön vasta aluillaan oleva ura on varmasti seuraamisen arvoinen. Pitänee taas kirmata levykauppaan.
P.S. Muistakaapa Biscuitsin arvonta! Aikaa vielä tämä päivä.
Kevään väripläjäys
Maailman kököimmästä ilmasta huolimatta alan olla jo ihan kevätfiiliksissä. Olen aina rakastanut kevättä. Tämä johtunee kuitenkin osittain myös siitä että olen syntynyt maaliskuun lopulla, mikä tekee synttäriassosiaatiosta väistämättömän. Keväässä on kyllä paljon muutakin ihanaa: lintujen laulu, se kun aurinko ensimmäisen kerran lämmittää SELVÄSTI enemmän kuin kuluneina kuukausina, eka päivä kevättakissa, se että kaupoista saa taas parhaita Virvon varvon -patukoita ja tässä jo nurkan takana koputteleva hiihtoloma. Lunta saisi kyllä vielä olla maassa, sen alta paljastuva märkä, hiekoitettu asfaltti on nimittäin yksi parhaista kevätjutuista. Kiitos vaan, kasvihuoneilmiö.
Tänä keväänä aion, kuten nykyään aina muutenkin, panostaa taas ekologisuuten. Shoppailu ei tarkoita paria halpaa toppia ja muovikenkiä ketjuliikkeistä, vaan harkittuja, vaikka sitten vähän hintavampiakin ostoksia. Vaatekaapin suhteen laatu korvaa määrän muitta mutkitta. Kirppareilla ja Uffissa tulee tietysti myös luuhattua. Ruokakaupassa koriini kelpaa luomu ja reilu kauppa, kotimaisuus on myös kovassa huudossa. Kotona kierrätän, räpellän valonkatkaisimia ja säädän lämpöä pienemmälle. On niin kotoisaa litkiä reilun kaupan kaakaota villasukat jalassa.
Olen myös innostunut piristämään ahkerasti käyttämääni musta-harmaa-tummansininen-valkoinen-väriskaalaa kirkkaan vihreällä sekä murretuilla punaisen ja lilan sävyillä. Tämä Lumen laukku on uusin ihastukseni, hinta vain vähän kirpaisee. Olen päättänyt että laukuissa 250e on kipurajani, tämänhetkisellä palkalla kalliimpaa ei ole mitään järkeä ostaa. Laadukkaan nahkalaukun voi sitäpaitsi ostaa vaikka käytettynä. Mulla on käytössä esimerkiksi äidin hylkäämä kaksi vuosikymmentä sitten hankittu Mulberry, josta on iloa vielä monta vuotta. Laadukas nahka vain paranee vanhetessaan.
Väri-inspiraatiosuosikkini on ehdottomasti Samu-Jussi Kosken Marimekolle luoma mallisto. Pitänee käydä liikkeessä asti tiirailemasssa näyttävätkö vaatteet livenä yhtä ihanilta. Etenkin Miu-mekko houkuttelee kovasti.
I'm a pretty impossible lady to be with.
Päässä pyörii taas vaikka mitä, joten suhteellisen sekalainen postaus luvassa.
1.Läppärin uumenista kaivetut, juuri nyt pukeutumistani inspiroivat katumuotikuvat
-Ensimmäisenä kaksi The Sartorialistin otosta. Sart ei koskaan petä! Näissä kuvissa ihaninta on mielestäni värien harmonia. En ole kirkuvien värien tai villien asusteiden ylin ystävä, etenkin arkena simppeli on parasta. Luonnollinen meikki, kauniit väriyhdistelmät ja yksinkertaiset, hyvinleikatut vaatteet luovat viimeistellyn kokonaisuuden, joka ei kuitenkaan ole tylsä. Juuri tällaiset, takaraivoon iskeytyneet inspiraatiokuvat ovat kuin pelastavia enkeleitä kiireisinä arkiaamuina. Yksinkertainen on kaunista.
-Ellen Pagen asu on kauniita kenkiä ja yli-ihanaa polkupyörää myöten mahtava! Mekon alle olisi varmaan tähän aikaan vuodesta ihan fiksua laittaa esimerkiksi mustat sukkahousut, itse olen vetänyt ympäriinsä tyytyväisenä 100 denierin sukkiksissa eikä ole tullut edes kylmä! Koko homman kruunaavat luonnollinen meikki ja rennosti ponnarille kietaistut hiukset. Vaikka rakastan ihmisiä jotka jaksavat hupsutella jokapäiväisessä pukeutumisessaan, itse tunnen oloni kotoisimmaksi klassisemmissa asukokonaisuuksissa. Ehkä mulla on meneillään joku seesteinen kausi.
2. Tämä ei nyt ole mikään uusi kummastelun aihe, mutta suomalaisille valitettavan ominainen tympeys ja epäkohteliaisuus, toisinaan suoranainen ilkeys ja kateuskin, jaksavat yllättää minut kerta toisensa jälkeen. Oli kyse sitten naapureiden/työkavereiden tervehtimättä jättämisestä, autoillessa jalankulkijoiden huomioimisesta tai blogien anonyyminä kommentoimisesta, tuntuu olevan aina helpompaa sanoa ja tehdä epäkohteliaasti kuin olla ystävällinen. Mulle tulee ainakin tosi kökkö fiilis jos olen sanonut tai tehnyt rumasti, enkä todellakaan ala pahaa oloani kaupan kassoihin, bussikuskeihin tai muihinkaan syyttömiin sivullisiin purkamaan. "Hei, kiitos ja anteeksi" on litania jonka jokaisen sanan käyttö pitäisi jokaisen yli kaksivuotiaan hallita.
3. Itseään voi ja pitääkin hemmotella monin eri tavoin. Uudet kengät tai suklaapatukka piristävät päivää kuin päivää. Itse olen suosinut vyötäröystävällistä linjaa: viime viikolla kävin kosmetologilla kuorinnassa ja puhdistuksessa, tänään kannoin ruokakaupasta kotiin valkoisia tulppaaneita. En muuten malta odottaa pääsiäistä jolloin asuntoni tulee todennäköisesti täyttymään lempikukistani, narsisseista.
4. Iloisen mielen tuo tällä hetkellä jo edellisessä postauksessa mainitsemani Junon soundtrack, joka on täynnä toinen toistaan parempia biisejä. On hassua miten eri artisteilta on saatu valittua kappaleita jotka ovat erilaisia mutta niin kovin samanhenkisiä. Maanläheinen akustinen kitara ja toisinaan jopa hieman lapsekkaat lyriikat ovat todella oivaltavia ja suloisia. Vai mitäs sanotte seuraavista pätkistä:
Kimya Dawson-Loose lips
Buddy Holly-Dearest
"Yeah, I'm a legend. You know, they call me the cautionary whale."
Kehtaisin väittää, että komedia on elokuvan lajityypeistä hankalin toteuttaa. Keskinkertainen peruspläjäys hoituisi amatööriltäkin, mutta etenkin vakavilla asioilla vitsailu on riskialtista hommaa. Viime vuonna sydämeni varasti muutaman Oscarinkin napannut Little Miss Sunshine, mutta pari päivää sitten sen rinnalle nousi saman tuotantoyhtiön, Fox Searchlightin, uusi komedia Juno. Olen totaalisen myyty.
Jason Reitmanin ohjaama elokuva kertoo 16-vuotiaasta Juno MacGuffista joka pamahtaa yllättäen paksuksi hyvälle ystävälleen Paulie Bleekerille. Tyttö ei ole mielestään valmis äidiksi ja tyrmättyään ajatuksen abortista, päätyy hän etsimään vauvalleen sopivia adoptiovanhempia. Tässä alkuasetelma elokuvalle joka sai minut nauramaan hysteerisesti, viis siitä että satuin olemaan yksin päivänäytöksessä. Kertoo aika paljon siitä miten elokuvan huumori iski minuun.
"You better pay for that pee-stick when you're done with it. Don't think it's yours just because you marked it with your urine! "
Toimiva huumori on nokkelan, omalla tavallaan uskottavia, pähkähulluja hahmoja sisältävän käsikirjoituksen ja taitavien näyttelijöiden summa. Ajoitus on kaikki kaikessa, ylinäytteleminen tai muutama väärä sana tekstissä saattavat viedä jutun hienoisesti mauttoman puolelle, jolloin ketään ei enää naurata. Vaikka hyvä komedia vaatii hienosäätöä ja tarkkuutta, ei se saa näkyä ja tuntua lopputuloksessa. Liika laskelmointi ja alleviivaus eivät aiheuta naurunpyrskähdyksiä vaan myötähäpeän aaltoja.
Junon käsikirjoituksesta vastaa Diablo Cody -niminen nainen (viralliselta nimeltään Brook Busey-Hunt), jonka CV:stä löytyy strippaaminen ja edellisestä bloggaaminen, elantonsa eteen voi tehdä mitä kummallisempia asioita. Vähemmän konventionaalisesta uravalinnasta syntyi myös 24-vuotiaana kirjoittu muistelmakirja Candy Girl: A Year in The Life of an Unlikely Stripper, kiitettävästi mediahuomiotakin saavuttanut teos. Kirjan valmistuttua Cody suostuteltiin tekemään käsikirjoitus. Tässä vaiheessa syntyi Juno, kirjoittajansa esikoinen, jonka nappaamista Oscar-ehdokkuuksista yksi on Best Original Screenplay. Ei yhtään huonommin ensikertalaiselta.
"Can't we just like kick this old school? You know, like I stick the baby in a basket, send it your way, like Moses and the reeds? "
Codyn luoma maailma on valloittava, teksti nokkelaa ja ihanan pisteliästä. Hahmot ovat harvinaisen upeita. En uskonut että yksikään komedia voisi hahmoissaan nousta samalle tasolle kuin Little Miss Sunshinen kokaiini-vaari, mykkäkoulua pitävä, ilmavoimiim kaihoava teinipoika ja elävä elämäntapaopas-isä, mutta Junostapa löytyy upeita vastuksia. Pitkäkoipinen, oransseja Tic Taceja popsiva juoksijapoika, isomahaista, rusetti-kauluspaita-yhdistelmässä kulkevaa matikanopettajaansa ihaileva cheerleader ja näpäkkä, koirasta unelmoiva äitipuoli muutaman mainitakseni ovat kaikki loistavia, mutta korkeimmalle sijoittaisin elokuvan päähenkilön, Junon. Miten joku voi olla niin teini, mutta samalla niin ihana?
Hyvästä käsikirjoituksesta ei ole mitään iloa jos lahjattomat näyttelijät menevät munaamaan sen. Junossa tästä ei ole huolta. Junon hahmo, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi olla raivostuttava, on mielestäni ihana pitkälti Ellen Pagen Oscar-ehdokkuuden saavuttaneen, loistavan näyttelemisen vuoksi. Varmaan jok'ikinen arvostelija on kehunut Pagen ja muiden näyttelijöiden heittäytymistä rooleihinsa, enkä voi tehdä muuta kuin liittyä kuoroon.
"You should've gone to China, you know, 'cause I hear they give away babies like free iPods. You know, they pretty much just put them in those t-shirt guns and shoot them out at sporting events."
Viimeisenä pitää vielä kommentoida mahtavaa soundtrackia. Sehän piti ostaa jo kotimatkalla elokuvateatterista! Mukana mm.Kimya Dawson, Moldy Peaches, Buddy Holly ja The Kinks. Uutta ja vanhaa on yhdistelty niin taitavasti elokuvaa tukien että ihan itkettää.
Sanainen hehkutusarkkuni on virallisesti tyhjä. Youtube hoitakoon loput.
Haastattelussa ihanan sympaattiset Diablo Cody ja Ellen Page
Virallinen traileri
Maailman ihanin loppukohtaus. Jään tänne pillittämään yksin liikutuksesta. Menkää katsomaan, ostakaa soundtrack, ihastukaa.
Because you're mine, I walk the line
"If I were a carpenterand you were a lady,
Would you marry me anyway?
Would you have my baby?"
Alan pikkuhiljaa virittelemään sopivia ystävänpäivä- ja oscartunnelmia. Tässä auttavat parhaiten Walk the Line sekä juuri ostamani, ihastuttava Johnny Cashin & June Carter Cashin Duets, levyllinen pariskunnan levyttämiä duettoja.'
Walk the Line on mielestäni upea elokuva ja viimeistään lopputekstien aikana tulee muutama kyynel tirautettua. Duettolevyltä löytyy muutama niin helmi biisi, etenkin tuo ylempänä lainattu If I Were A Carpenter ja It Ain't Me Babe ovat loistavia. Johnny Cashin äänessä on sitä jotain ja Junen asenteesta voisivat monet nykyajan popparipimut ottaa mallia.
On hienoa että sekä aidossa ja alkuperäisessä musiikissa että todellisuuteen pohjaavassa elokuvassa on havaittavissa tismalleen samaa lämpöä ja särmää. Walk the Line olisi muuten ainakin omasta mielestäni ansainnut parhaan puvustuksen Oscarin. Toisaalta mielipiteeni ei varmaan ole kovinkaan puolueeton: olen niin kovin ihastunut noihin Junen kukkamekkoihin ja hameisiin!
Nyt olisi tarjolla aitoa ja kopiota kuvien muodossa, molemmat yhtä hurmaavia.
June: We've got these people all revved up, John. Now c'mon, let's sing Jackson for 'em.
Johnny: You've got me all revved up. Now I've asked you forty different ways and it's time you come up with a fresh answer.
June: Please sing.
Johnny: I'm asking you to marry me. I love you, June. Now I know I said and done a lotta things, that I hurt you, but I promise, I'll never do that again. I only want to take care of you. I will not leave you like that dutch boy with your finger in the dam. You're my best friend. Marry me.
Sweden's got talent
Jee, monta mun lempiruotsalaista samalla videolla! Lykke Li ja Shout Out Louds voisi tehdä yhteiskiertueen ja tulla Suomeen. Tavastialle tai vaikka mun olohuoneeseen, I don't mind.
