Pitkät kihlajaiset

Ranskalaisohjaaja Jean Pierre Jeunetin Amélie nauttii melkoista kulttimainetta ja kuuluu mielestäni jokaisen yhtään kulttuuria seuraavan yleissivistykseen. Sen lisäksi että elokuva on loistava niin käsikirjoituksen, näyttelijöiden kuin omaperäisyydenkin puolesta, se on kiistatta mieletön esteettinen kokemus. Muotiblogeissakin tiuhaan hehkutetun leffan seuraaja, vuonna 2004 ilmestynyt Pitkät kihlajaiset (Un long dimanche de fiançailles ) on ainakin näin jälkikäteen katsottuna jäänyt pienemmälle huomiolle. Se on sääli, kyseessä on nimittäin yksi lempielokuvistani.

Tiivistettynä Pitkät kihlajaiset kertoo orvoksi jääneen Mathilden (Audrey Tautou) yrityksistä löytää ensimmäisen maailmansodan myllerryksessä kadonnut kihlattunsa Manech (Gaspard Ulliel). Kukaan ei usko ei-kenenkään-maalle viskatun nuorukaisen selviytyneen, mutta vaistoonsa luottava Mathilde ei aio luovuttaa, vaan aikoo selvittää Sommen kuraisen juoksuhaudan tapahtumat perin pohjin. Kyseessä on siis rakkaustarina, joten romantiikkaa on tarjolla, mutta siirappiin ei lipsuta. Upean sivuroolityön tekee muuten tämän vuoden parhaan naispääosan Oscarin pokannut Marion Cotillard. Pysti meni todellakin oikeaan osoitteeseen, sillä nainen on mielestäni todistanut lahjakkuuteensa useampaan otteeseen.

Amélien tavoin myös Pitkissä kihlajaisissa puvustus ja lavasteet ovat tärkeä osa elokuvaa. Värimaailma on yleisesti kauniin hillitty, sotakohtauksissa painostavan harmaa ja pahaenteinen. Pakko myöntää että elokuva on tällä hetkellä suurin inspiraation lähteeni niin pukeutumisen kuin sisustamisen suhteen. Jeunet on jälleen tehnyt kaikin puolin upeaa jälkeä. Himoitsen pitsiä, lettikampauksia, luonnonvalkoista, beigeä, vaaleansinistä, kauniita, vanhanaikaisia alusvaatteita ja hentoja päivävarjoja. Totta puhuen en valittaisi myöskään jos Gaspard Ulliel eksyisi oveani kolkuttelemaan, mutta luulenpa, että sen pitsimekon hankkiminen saattaa olla pikkiriikkisen yksinkertaisempi tapa yrittää helpottaa Pitkät kihlajaiset -huumaani...

Kuten sanottu, kyseessä on yksi lempielokuvistani johon voin kyllästymättä palata kerta toisensa jälkeen. Jos olen vaikka nähnyt jonkun luokattoman huonon leffan, on vain pakko katsoa yksi vanhoista suosikeistani etten ihan menetä uskoani elokuvataiteeseen. Pelkästään näitä kuvia katsellessani tulen hyvälle tuulelle. Ei elokuvalta voi varmaan paljon enempää pyytääkään.